Ajatuksia toisenlaisista teiniäidestä -jaksosta

Katsoin juuri tämän päiväisen toisenlaiset teiniäidit -jakson (niin kuin katson aina maanantaisin ja muutenkin kaikki vauvaohjelmat), jossa tämä kyseinen 20-vuotias äiti oli yrittänyt toista lastaan useamman vuoden siinä onnistumatta ja onnistunut lopulta lääkityksen avulla raskautumaan. Lääkärit eivät ottaneet häntä tosissaan, koska hän oli nuori ja hänellä oli jo yksi lapsi.

Tämä jakso kolahti kyllä minuun ja kyseisen henkilön fiilikset. Jouduin nieleskelemään kyyneleitä kun kuvittelin sitä tunnetta, kun 2,5 vuoden yrittämisen jälkeen raskaustestiin tulisi viimein plussa. Se olisi vielä 1,5 vuotta tähän minun tähän astiseen yritysaikaani päälle. Tällä hetkellä tuntuu, etten enää muutenkaan edes jaksaisi yrittää. Haluaisin pyyhkiä koko aiheen maton alle. En jaksa kuukausittain toistuvia pettymyksiä. Silti haluan sinne perheneuvojalle - johon on muuten tasan viikko enää - ja selvittää tätä asiaa.

Haluaisin välittää tsemppini kaikille, joita lapsettomuus jollain tavalla koskettaa. Ette ole yksin.

Tuossakin jaksossa kävi ilmi, että sekundääristä lapsettomuutta vähätellään ja se sitä ei haluta hyväksyä edes olemassa olevaksi. Samaa näkyi myös jaksoa koskevissa kommenteissa. Mitä te olette sanomaan, kuka tässä maailmassa saa surra ja mistä asiasta!? Olen edelleen sitä mieltä, ettei toisen suru ole toiselta pois ja jokainen saa surra juuri sitä, mikä itseä nyt sattuu surettamaan! En menisi lyömään suruani päin lapsettoman ihmisen naamaan, mutta se ei poista sitä tosi asiaa, että tämä sekundäärinen lapsettomuus vaikuttaa itselläni jokaiseen elämäni päivään. Kyllä minä jumakauta saan surra sitä, että mun kehoni ei toimi enää niin kuin sen kuuluisi! En tajua, miksi tällaista asiaa edes tarvitsee avata yhtään kenellekään.

Olen samaa mieltä kyseisen jakson äidin kanssa siitä, ettei koskaan pidä mennä sanomaan, että ole onnellinen siitä, mitä sulla jo on. Tuota mantraa saan itsekin kuulla viikottain.