Voihan turhuuksien turhuus. Ensin esikoisemme sairastui ja meillä oli jatkuva stressi ja huoli koko ajan. Sitten olimme saaneet mummot ja kaikki hoitamaan esikoista perhe-suunnittelun ajaksi, koska se oli niin aikaisin aamulla ja raahanneet takamuksemme sinne pimeänä pakkasaamuna, kun sain viestin 20 minuuttia ennen aikaa, että aikamme on peruttu ja varaa uusi aika... Ajattelin, että perun koko homman. Joka puolelta kohtaan vain pettymyksiä.
Varasin kuitenkin uuden ajan perhesuunnitteluun ensiviikolle. Uusi aika on siis tulevan viikon torstaina. Seuraavana päivänä on vieläpä esikoisemme neuvola-aika. Paljon tapahtumia tulevalla viikolla.
Melkein kaikki tuttavani, joilla on melko samanikäinen esikoinen kuin meillä, on nyt raskaana tai saanut jo toisen lapsen. Melkein joka kuukausi pamahtaa joku paksuksi. Tuntuu kuin ajelehtisin jotain virtaavaa jokea pitkin pienellä kiikkerällä lautalla ja välillä metsästä hypähtelisi mukaan ystäviä, jotka pomppaavat kuitenkin virrasta takaisin metsään nopeammin kuin ovat tulleetkaan ja itse vaan jatkan matkaani kohti tuntematonta, loppumattomalta tuntuvaa virtaa myöden. Siltä minusta nyt tuntuu. "Ai kiva, sain kaverin, joka yrittää myös tulla raskaaksi! Oho kappas, sehän on jo raskaana!"
Kaikista vaikeinta on koittaa olla onnellinen toisen puolesta, vaikka kuinka haluaisi. Silloin kun itse on yrittänyt todella kauan raskautua ja joku raskautuu hyvinkin pikaisesti ja hehkuttaa asiaa jatkuvasti, niin se tuntuu vaikealta. Tietenkin haluaisin olla hyvinkin onnellinen muiden puolesta, mutta nyt juuri minulla ei ole voimia siihen. Yritän muiden neuvosta unohtaa vauvayrityksen, mutta se tuntuu hankalalta, kun kaikki tuttavat ovat raskaana, hehkuttavat asiaa ja muusta ei puhutakaan. Myönnän olevani kateellinen, katkera ja mitä näitä nyt on. Ei muiden onni ole minulta pois tietenkään! Voi kumpa osaisin olla vain iloinen muiden puolesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti