Imetys ja kokemukseni siitä

Teki mieli tehdä oma postaus aiheesta imetys. Minulle se ei ole ollut mikään itsestäänselvyys siitä alkaen, kun esikoinen syntyi.

Silloin kun odotin vielä vuosina 2016-2017 esikoistani, niin pidetin imetystä jotenkin itsestäänselvyytenä. Ajattelin, että kyllä se aina onnistuu, heti synnytyksen jälkeen vauva rinnalle ja maitoa alkaa suihkuta ja sitä riittää koko imetystaipaleen ajan hyvin. En ollut miettinytkään mitään korvikkeita tai muuta. Mies taisi ennen synnytystä ostaa kaappiin aventin tuttipulloja ja kysyin silloin, minkä ihmeen takia niitä ostaa, että ne menee kuitenkin vain hukkaan ja olivat hintavia.

Esikoinen syntyi myöhään illalla, kello 23.12. Sain hänet samantien rinnalle, josta kätilöt neuvoivat minua tarjoamaan vauvalle rintaa suuhun. Vauva hieman hapuili rintaa ja yritin häntä imettää. Ote oli koko ajan huono, koko imetys minulle vierasta ja vauva irrottautui vähän väliä huutamaan. Ei siitä silllä hetkellä kyllä tullut yhtään mitään.

Kätilöt neuvoivat, että vielä ei ole kiire, mutta yön aikana minun olisi hyvin tärkeää saada annettua vauvalle hänen tärkeät ensimaitonsa, eli colostrum-maidot. Imetys ei onnistunut vielä ollenkaan, vauva oli väsynyt, imetysote oli kehno ja maito ei ollut noussut., Minulle annettiin perhehuoneeseen yöksi mukaan metallinen teelusikka, johon minun olisi pitänyt yrittää lypsää edes muutama tippa sitä ensimaitoa ja antaa siitä vauvalle. Pienikin määrä olisi riittänyt, sillä vauvan vatsa oli tuolloin vain viinirypäleen kokoinen. En kuitenkaan saanut koko yön aikana edes yhtä pisaraa maitoa vauvalle ja vauva oli koko yön siis syömättä. Emme oikeastaan edes nukkuneet sinä yönä. Vauva oli kyllä vielä ilmeisesti kohtuajan jäljiltä sen verran ravintoa saanut, että nukkui melko hyvin eikä itkenyt koko aikaa.

Seuraavana päivänä pyysimme paljon apua imetykseen, kokeilimme eri tapoja ja lypsämistä, teimme oikeastaan kaikkemme, että olisin saanut ruokittua vauvaa. Lopulta muistaakseni iltaa kohden vauva itki koko ajan eikä maito vaan noussut. Pyysimme lisämaitoa, jotta olisimme saaneet nukkua edes hetken. Korvike tuotiin pillerimukissa ruiskun kera, josta sitä ruiskutettiin varovasti vauvan poskeen. Hän oli heti tyytyväinen ja nukkui hieman, mutta aika pian heräsi aina nälkäisenä. Olin myös kauhuissani siitä, miten kivuliasta imetys oli ja miten kipeät nännit olivat (kaalinlehdet ja nännivoide auttoivat edes vähän kotona asiaan).

Koko synnäriajan vauvamme itki aivan koko ajan, emme nukkuneet kuin minipätkiä ja mies haki aina ruoat huoneeseemme. Muut vauvat tuntuivat olevan välillä hiljaksiinkin, mutta meidän vauva huusi kuin syötävä koko ajan. Muutamasti jouduimme pyytämään lisämaitoa, kun emme voineet seurata sitä huutoa vain sivusta.

Lähtiessämme paino oli pudonnut syntymäpainosta, 3010 g, jonnekin reilu 2700 g:aan, mikä oli aivan liikaa. Varasimme samalle viikolle neuvola-ajan, jossa paino katsottaisiin uudelleen. Kotiuduime kuitenkin tuolloin ja kotona annoimme kotona jo pullosta korvikettakin hieman, koska emme kestäneet katsoa sitä huutoa ja itkua, kun maitoa ei tuntunut tulevan pisaraakaan.

Imetin esikoista yötä päivää. Hän roikkui tissillä aivan 24/7. Hän huusi kaiken ajan, jonka oli hereillä. Luulimme sitä koliikiksi, vaikka hän oli ilmeiesti vain todella nälkäinen. Maito tosiaan nousi heti hieman jo kotona, mutta ei tarpeeksi. Olin koko ajan huolissani ja pelkäsin vauvan kuolevan syliini. Pissaa ei tullut tarpeeksi, pissan mukana oli aina sellaista punaoranssia väriä (voi kai joskus viitata kuivuuteenkin) ja kakkaa ei tullut ainakaan ensimmäiseen viikkoon. Mikäli paino olisi alkanut nousta edes kohtuullisesti, olisin pitänyt korvikkeen kokonaan poissa, mutta lopulta mielenterveyteni, huoli vauvasta ja kaikesta sai minut luovuttamaan. Aloin antaa korviketta imetyksen ohella. Vauvan paino alkoikin nousta, hän itki vähemmän ja oli tyytyväisempi. Olin itsekin paljon onnellisempi ja vähemmän peloissani.

Sillä hetkellä olin kyllä katkera kaikille ystäville ja tuntemattomillekin, joilla rinnat tuntuivat suihkuavan jo alusta asti, pakastimet pursusivat maitopusseja ja jotka sanoivat minulle, että "ei se voi olla niin, ettei maito riitä, jatka vaan, vauva vaan tankkaa" tai "tuo se tänne, niin minä imetän, ettei tarttee korviketta antaa!". Tunsin olevani huono äiti, epäonnistunut naisena ja äitinä. Lohtua sain tosin facebookin korvikemutsien-ryhmästä ♥ Vertaistuki ja tuomitsemattomuus oli aivan ihanaa siinä tilanteessa.

Olin kyllä aivan vähän osannut pelätä tätä asiaa jo ennen raskautta. Olen aina ajatellut, että rinnoissani voi olla jonkinlaista kehittymättömyyttä ja sitä ne taisivat vähän veikata synnärilläkin. En ollut ehkä tahtonut uskoa, että se voisi oikeasti olla sitten totta. Imetys on tottakai hieno asia ja olisin itsekin halunnut täysimettää vauvaa ja jatkaa imetystä koko ensimmäisen vuoden. En ikinä vähättelisi imetystä tai äidinmaidon hienoutta ja sopivuutta vauvalle, mutta olen kuitenkin sitä mieltä, että itselleen pitää olla myös armollinen. Pääasia on, että vauva saa ruokaa ja että sekä äiti että vauva voivat hyvin.

Olen kuitenkin ollut iloinen siitäkin, että sain osittainimetettyä viisi kuukautta ja lopussa vielä pumppasin vauvalle iltamaidot pulloon, kun hän ei enää suostunut ollenkaan tissille. Minä yritin, vauva sai ruokaa ja oli tyytyväinen. Lopulta maitoa ei enää tullut ollenkaan ja siirryimme kokonaan korvikkeeseen. Olin jonkin aikaa surullinenkin ja pettynyt, mutta pian olo kuitenkin helpottui ja olin onnellinen vauvani hyvästä kasvusta.

Olen nyt jännittänyt imetystä todella paljon. Onnistuuko se paremmin kuin viimeksi tai jopa huonommin? Mikäli vika todellakin on rinnoissani, niin en voi itse vaikuttaa asiaan mitenkään. Aion kyllä yrittää imetysteetä ja muuta vastaavaa, mutta en ota samalla tavalla stressiä. Olen paras mahdollinen äiti lapselleni joka tapauksessa. Huolehdin, rakastan, olen läsnä, pidän lähellä, hellin ja hoivaan. Positiiviseksi asiaksi olen huomannut ainakin sen, että paita kastuu nyt jo raskaana välillä, mutta mikään taehan se ei vielä tosiaan ole.

Tämä on niin herkkä aihe ja jokaiselle henkilökohtainen. Tuntuu sen takia välillä vaikealta edes puhua tästä. Uskoisin kuitenkin, että jokainen äiti tekee itse parhaat päätökset tämänkin asian suhteen eikä ole muiden asia tuomita muita. Huolehditaan jokainen itsestämme ja omasta perheestämme.