Suurin paine ja ahdistus itselläni tähän sekundaariseen lapsettomuuteen liittyy siihen, että minua ahdistaa lasteni ikäeron kasvaminen. Minulla ja veljelläni on ikäeroa 2,5 vuotta ja olimme lapsena toistemme parhaat ystävät ja reissuilla meillä oli aina seuraa toisistamme. Ajattelin jo lapsena, että haluaisin sitten joskus samanlaisen ikäeron lapsilleni.
Enpä osannut silloin ajatella, ettei se todellakaan ole aina vanhempien päätettävissä se ikäero. Seuraavaa voidaan yrittää vaikka kymmenenkin vuotta tai sitten sitä ei edes koskaan saada. En voi silti kieltää, ettei lisäahdistusta tuo ympärillä tiheään lisääntyvät tuttavat, joilla lasten ikäerot ovat juurikin maksimissaan 2 vuotta ja useimmiten jopa vuoden. Kaikkialla netissä puhutaan, miten pieni ikäero on lapsille paras ja että kannattaa hankkia (huom hankkia) lapset pienellä välillä, niin heistä on seuraa toisilleen. Sanotaan jopa, että vaikkapa neljän vuoden ikäero on jo ihan liikaa, lapset ovat aivan eri maailmoissa eikä heistä ole toisilleen seuraa. Tuollaiset mielipiteet todellakin ahdistavat ja luovat lisää paineita ja stressiä asiaan, johon en voi nyt vaikuttaa.
Jokainen kuukausi, jokainen uusi kierto, jokaiset alkavat kuukautiset ahdistavat, koska ne lisäävät väliä ikäeroon pykälä pykälältä suuremmaksi ja suuremmaksi. Tällä hetkellä ikero olisi sen 2,5 vuotta ja meillä ei ole edes mitkään hoidot alkaneet. Raskautumisessa voi hyvin kestää vielä ainakin vuoden verran, jolloin ikäero olisi 3,5 vuotta. Mikäli yrittäminen kestäisi vielä saman kuin mitä nyt on mennyt, niin ikäero olisi neljä vuotta.
Nyt olen kuitenkin päättänyt yrittää väkisinkin kääntää tämän asian päälaelleen. Yritän ajatella asiaa posiitivisesti; kehoni on saanut levätä synnytysten välissä, lapseni on saanut nauttia täydestä huomiosta ja pienenä olosta sem ajan, kun on ollut aivan pieni ja vaatinut eniten huomiota, olen itse saanut levätä vauvavuosien välissä, esikoisesta olisi apua vauvan kanssa ja hän voisi vaikkapa viihdyttää välillä vauvaa, esikoinen ymmärtäisi paremmin tilannetta, tappeluja ei välttämättä syntyisi yhtä paljon kuin todella samanikäisillä lapsilla, esikoinen ehtii ehkä vaipoista yms eroon, joten ei ole kahta ihan pikkuista hoidettavana samaan aikaan ja mistä sen muutenkaan tietää; ehkä heistä silti tulisi todella läheisiä ja hyviä ystäviä! Eihän ikä vielä välttämättä mitään kerro. Voihan vuodenkin välein syntyneillä olla huonot välit, jos he eivät vain ihmisinä tule keskenään toimeen. Entäs ne negatiiviset puolet isommassa ikäerossa? En halua enää ajatella niitä. Mitään pienen pientä ikäeroa ei ole enää mahdollista saavuttaa, joten turhaan kiusaisin itseäni.
Uskon jollain tavalla kohtaloon ja siihen, että tämän on tarkoitettu mennä näin. Mikäli meille olisi tarkoitettu syntyväksi kaksi lasta pienellä ikerolla, niin se olisi jo tapahtunut. Meidän perhekokomme ja mahdollinen ikäero lapsilla on meidän perheelle oikea. Vaikka tämä ikäeroasia usein ahdistaa ja stressaa, niin siihen ajatukseen on pakko oppia sopeutumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti